El paniqué

Tunsin eilen itseni hyvin turkulaiseksi (anteeksi Pix...tosin olet sen verran tuore turkulainen vielä, etten usko sen vielä tarttuneen sinuun). Päivällä maksoin leivästä, mitä en edes syönyt. Tai siis en edes noutanut sitä. Toisekseen ajoin erästä noin 30km välimatkaa kolmisen kertaa edestakaisin eli melkein 200km (Vantaa-Espoo-Vantaa-Espoo-Vantaa-Espoo-Vantaa..oikeesti).
Ihan siis ajamisen ilosta. Ja vitut.

Aika tarkalleen 30 tuntia ennen lentokoneen nousua aloin etsimään passiani. Se ei ollut Espoossa. Mutkien kautta ajoin Vantaalle ja etsin. Se ei ollut Vantaalla. Soitin jopa poliisisedille ja väitin, että koirani olisi syönyt passini (kuinka old school "mun koira söi mun kotitehtävät"-tyylinen selitys). Setä neuvoi minua hakemaan pikapassia heti aamulla. Iski ahdistus ja paniikki ja kauhu kyseistä laitosta kohtaan (siellä saa aina jonottaa niin kauan, että ne luovuttaa vanhemman konstaapelin flärbät lähtiessäsi).

Päätin palata Espooseen vielä tarkistamaan. Ja samaan aikaa viskoessani tavaroita ympäriinsä ja vauhkotessani puhelimessa epämääräisiä sanayhdistelmiä Herr KV-paran korviin, passi löytyi lokeron (jossa sen pitikin olla) takaa.
Ei, en oppinut tästä mitään. Ei, en aio jatkossa hoitaa asioitani ajoissa. Ja EI EI EI, en ole vielä pakannut.



Mutta hei, minä lähden nyt Vietnamiin, joten soronoo homonaamat.

(Oikeasti minulle tulee todella ikävä teitä kaikkia ja joudun varmaan itkemään itseni uneen joka yö, mutta helvettiäkö minä sitä teille tunnustan)